MUISTOJA LAPSUUDESTA - OSA 1

Tiede-lehdessä kirjoitettiin vuonna 2005 näin:

"Monet ihmiset kokevat, että he muistavat elävästi ja todentuntuisesti jotakin jo siltä ajalta
kun he olivat alle kolmevuotiaita".

Itselläni ensimmäinen muisto lapsuudesta ajoittuu juuri siihen ikään kun olin kolmevuotias.

Faija oli puuseppänä ja eräänä päivänä tullessaan duunista himaan,
hän meni sohvalle pienille päiväunille.

Minä tietenkin innoissani kun isä tuli kotiin ja menin leikkimään hänen viereen
pikkuautolla. Siinä aikani lattialla päristeltyäni, siirryin leikkimään "iskän vatsan päälle".

Ja nyt tulee se muisto...
Faija otti pikkuauton mun kädestä, heitti sen olohuoneen seinällä olevaan isoon peiliin joka meni rikki, nousi sohvalta ylös, huusi "v***tu, mä en jaksa enää" ja lähti ovesta ulos.
Sen koommin en isää kotona nähnyt.

Seuraava muisto mikä mun kovalevylle on tallentunut, liittyy siihen kun mutsi
roudasi mut mukanaan avioero oikeudenkäyntiin. Mä en tänä päivänäkään voi käsittää että
miksi kolmevuotias otetaan mukaan tuollaiseen tilanteeseen.

Monesti asiaa mutsilta tiedustelin mutta koskaan en siihen järkevää vastausta saanut.

Näistä tilanteista alkoi mun elämä yhden vanhemman kanssa.

Lisää muistoja...

Mutsi oli kertonut faijan uudesta vaimosta niin hurjia juttuja että en uskaltanut mennä
käymään heillä kotona.

Faijan vaimo oli meidän ala-asteella keittäjänä ja muistan kuinka hän kerran ilmoitti minulle että "Tommi, isäsi on ostanut sulle uuden polkupyörän. Käy hakemassa se kunnan varastosta".

Faija oli tuohon aikaan Janakkalan kunnalla johtavana puuseppänä ja fillari oli siis hänen työpaikallaan.

Minä juoksin tietenkin innoissani koulun jälkeen kertomaan asiasta mutsille,
joka sanoi hyvin suoraan ja kiertelemättä että "sinähän et isäsi luo mene, hän saa tuoda pyörän tänne".

Koskaan en fillaria saanut ja mutsi painotti moneen otteeseen että "katso nyt, ei se isäsi sulle mitään polkupyörää ollut ostanut".

Hassu juttu kävi tämän vuoden alkupuolella kun tätini lähetti mulle kirjeen faijan kuoleman jälkeen. Kirjeessä oli kuva tuosta punaisesta Tunturi merkkisestä vaihdepyörästä. Faija oli antanut sen mun serkulle, koska äiti ei kuulemma ollut antanut isälle lupaa toimittaa pyörää mulle.

Faija oli kuulemma ollut asiasta tosi surullinen ja ihmeissään.

Epätoivoisia yrityksiä...

Mä yritin monesti ottaa faijaan yhteyttä mutta aina hänellä tuntui olevan jotain muuta.

Muistan elävästi ne kerrat kun yli 18 vuotiaana yritin järjestää faijalle ja mulle
tapaamista isänpäivänä. Olin varannut ravintolasta pöydän, hankkinut kortin sekä lahjan
mutta sitten siinä vaiheessa kun soitin faijalle ja pyysin häntä mukaani, hän torppasi mut totaalisesti.

"Ei mulla ole aikaa", "mä olen mökillä", "ei nyt pysty" tms.

Joko mä olin ihan helkkarin tyhmä tai sitten en vaan tahtonut uskoa tosiasioita, koska
näitä kyseisiä tilanteita ei mahtunut nuoruuteeni yhtä eikä kahta vaan useita.

Koska me asuttiin mutsin kanssa samassa kylässä missä faija, niin tottahan toki
tuli myös tilanteita että näin faijan kylällä. Monesti yritin moikata hänelle ja pysähtyä
juttelemaan mutta aina hän siirtyi kadun toiselle puolelle ja meni ohitse reagoimatta mitenkään.

Mä olen näin jälkeenpäin miettinyt että asiat eivät välttämättä olekaan olleet ihan niin kuin mitä mulle on lapsuudessa ja nuoruudessa kerrottu.